Nyt on aika avata blogi piiitkästä aikaa sillä mullahan on jopa jotain kerrottavaa… tai ainahan mulla suu käy, mutta itse asiaa tulee harvemmin. Ihanaa kirjoittaa taas!! Vaikkakin heti aluksi huomasin että mun kirjoitustaitohan on kamalassa ruosteessa! Siis apua, en ymmärrä missä vaiheessa tästä on tullut näin vaikeaa? Onko lukioajoista liian kauan vai olenko kirjoittanut opiskeluaikana liikaa tieteellistä tekstiä?? Ja viimeinen silaus oli takuulla kevään pääsykoekirjat, jotka mun keskittymiskyvylläni ja akateemisella lahjakkuudellani oli kerrassaan kuvottavaa luettavaa! Ei siis ystävät rakkaat pelkoa! En aio vääntää tekstiä akateemiseen muotoon enkä tosiaankaan älykkääksi vaan päätin heti aluksi että kirjoitan sanoja säästelemättä ja tunteella, siis just sellasena kun mä oon! Extroverttinä, tiedättehän :D Tässä jo pidemmän aikaa tuttuihin lausahduksiini on kuulunu ”mulla ei oo mitään salattavaa” joten enpä ala salailemaan nytkään. Mietin kyllä hetken että suojaanko blogin salasanalla mut sit aattelin et paskat, miks ihmeessä? Jos joku häiriintyy mun kirjotustyylistä tai jutuista niin meillä tuskin ko. henkilön kanssa synkkais siis muutenkaan :P En siis kaunistele asioita, vaan kerron rehellisesti ajatukseni… myös ne ikävät. Sitä paitsi onhan ensinnäkin selvää että luvassa on varsinainen yleisöryntäystä blogilleni ;) Lukemattomia kommentteja… Fanipostia… Lahjoja… Mainintoja siitä kuinka kirjailijapiirit menettivät paljon kun en toteuttanutkaan lapsuuden haavettani… Oletan myös että kaikki tekstini tullaa lukemaan useisiin kertoihin ja sanasta sanaan. Tulen aika ajoin tekemään tarkastuksen kuinka monta kommenttia kukakin on lähettänyt. Ellen ole tyytyväinen fanipostin määrään ja laatuun niin tulette sen huomaamaan ;) Mutta se siitä. Toistaiseksi. Mä tuun kellottaan sua.

Mutta kelataanpas taaksepäin… (Koska näitä on vaan aina niiiiin mukava jauhaa. Ja toisekseen myös siksi että haluan teidän vähän ymmärtävän taustoja tälle koko touhulle.) Kerrataanpa mistä tää kaikki on saanu alkunsa. Jos oikein tarkkoja ollaan niin kaikki lähti siitä kun mulle tuli vuonna 2006 tekstiviesti kesken äääääärimmäisen mielenkiintoisen luennon, jota siis takuulla seurasin tarkkaavaisesti ja tein huolellisia muikkareita… Muistan sen viestin edelleen sanasta sanaan; ”V***u, Elsa. Lähetään Ugikseen” Vastaustani en tarkkaan muista mutta kaikki tietää seuraukset. Vuonna 2007 Uganda, 3 kk kera jämävitsien kaatopaikan, Lariam-maanantaiden, ihmissuhteiden (ei parisuhteiden), ElsAnna-kanamme (yks parhaita synttärilahjoja ikinä!), Hermes-koiramme ja kuuman linjan. (Ei näitä ole tarkoitetukaan muiden kuin kreisin ugisjengin ymmärrettäväksi ;) ) Ugandan jälkeen agreilin jonkun aikaa ja koin kulttuurishokin kun tulin kotiin. Osakseen oma aikuiseksi kasvu oli pahasti kesken ja ajatusmaailma melkosen naivi. Mutta siemen jäi itämään vaikka silloin oli jonkin asteista kehitysmaa-ahdistusta havaittavissa. Vielä vuosien jälkeen, tietyt tunteet, asiat, hajut, maut, äänet ja havainnot muistaa kuin eilispäivän. Ainakin jos niitä yhdessä muistellaan.

Aikain saatossa unelma paluusta kasvoi kasvamistaan… Mutta kauan kesti ennen kuin aika, elämäntilanne ja kukkaro antoi myöden. KENIA 2 viikkoa! Yes sir, let’s go! Mutta se meni niin äkkiä! Koin melko depressiivisiä fiiliksiä Keniasta palatessani vuonna 2011. Muistan elävästi hetken kun lentokone laskeutui Helsinki-Vantaalle… Tuntu harvinaisen raskaalta ajatukselta että seuraavaa Afrikan matkaa saan taas odottaa… kauan... ja sen eteen on tehtävä lukemattomia työtunteja ja venytettävä penniä. Itse asiassa Afrikkaa varten säästäminen on mulle enemmän sääntö, kun poikkeus ja jopa asia josta on tullut palautetta :D Tiedän että oon monet kerrat ollu muiden näkökulmasta tylsä kun jotkut kekkerit tms. on jääny väliin. Afrikka vaan nousee mun prioriteeteissa niin korkealle ja matkat on aina sellaisia asioita joiden eteen pitää tehdä töitä. Kun taskut ei tosiaankaan oo koskaan täyttyny rahasta vaan rakkaudesta, joten sitä mukaan on sitten tarvinut asioita suunnitella. Ja rakkautta jaella, haha. Niinpä niin.

Silloin vuoden 2011 Kenian matkan jälkeen kotimatkallani tajusin, että tämä on vasta alkua ja taisin sen ääneenkin sanoa. Tiesin että paljon on vielä tehtävää, nähtävää ja koettavaa. Afrikan vetovoima poltti sisuksia, eikä se liekki sieltä ole sammunut… Siellähän se roihuaa edelleen ja voi hyvin ;) Vuonna 2012 alettiin suunnitella Tansanian matkaa, joka olikin reissu aivan omaa luokkaansa! Yks parhaita ajanjaksoja elämässä vaikka olikin vain kaksi viikkoa. (Siis aivan liian vähän!) Muistan erittäin hyvin sen tunteen mikä mun sisällä oli kun Dar Es Salaamin lentokentältä mentiin taksilla hostellille (huom! Mafia Streetille). Oli erittäin kuumaa ja kosteaa vaikka oli aamuyö ja vielä pimeää. Istuin auton etuistuimella, pää ikkunasta ulkona ja nuuhkin tropiikkia… ja kyynel vierähti poskelle. Mulla oli tunne että oon tullut paikkaan jonne kuulun, mun toiseen kotiin. Tunsin olevani itselleni oikeassa paikassa. Sellaisen asian kokeminen ei oo mikään ihan pikku juttu! Sen paremmin en osaa sitä selittää. Kaks viikkoa oli tunteiden täyteiset… Uskomattomia ja pakahduttavia hetkiä. Liikutusta ja välillä epätoivoakin joka puski hetkellisesti pintaan kun yöunet oli jatkuvasti lyhyitä. Se hektinen kaks viikkoa päättyi siihen kun paluupäivänä, aamuyöllä lentokentällä työnsin laukkukärryä ja taas oli kyyneleet poskilla. En olisi halunnu lähteä, ei ois vielä ollu aika poistua mutta pakkohan se oli. Unelma alkoi kuitenkin elää vahvempana kuin koskaan.

Ja kuinka ollakaan unelman toteutuminen on nyt todella lähellä! Muutaman kuukauden (ja järkyttävän järjestelyn sekä stressin) päässä!! Mutta kerrankin saan lähteä matkaan niin ettei jo lähtiessä ole ajatus ”liian lyhyt aika, se on kohta jo ohi”. Tällä kaikella työllä tulee siis olemaan arvoisensa palkinto, kun mun jalat pysyy Afrikan maan kamaralla 6 kuukautta! 16.11 lähtee kone kohti Keniaa. Nousen siihen yhdessä ystävän kanssa ja tarkoituksena oli tulla yhdessä poiskin 7.12, mutta yksi asia johti toiseen ja suunnitelma muuttui. Paluulentoa ei vielä ole, mutta se tulee olemaan joskus toukokuulla 2014.

Mistä siis on kyse? Ja mikä se punainen lanka oikein on? Asiat on oikeastaan lähtenyt liikkeelle jo lähes vuosi takaperin kun ystäväiseni Tuija kävi samoja valmisteluita läpi. (Tuija, mun sympatiat on NIIIN sun puolella! Tää järkkäily on ihan käsittämätöntä!) Tiesin, että ystävän ystävä on lähdössä vuodeksi Afrikkaan ja olin ihan (ehtokeltaasen)vöhöriääsenä kateudesta. Kun me sitten ekan kerran Tuijan kans tavattiin niin huomasin, että se sama liekki palaa tuonkin tytön sisällä. Meidän ero oli siinä että hän teki asian eteen jotain kun mä vaan jahkuin, enkä uskaltanu irrottautua kaikesta täällä. Tuntu vaikealta saada asioita järjestettyä niin että lähteminen onnistuu... Missä olis Saagan kotin sen aikaa, miten järjestää oma talous, entä omat työt? Mutta ihminen pystyy mihin vaan! Etenkin kun ympärillä on avuliaita ystäviä ja kun tarpeeksi kauan palaa sisältä päin... Tuijan vuoden pesti au pairina alkaa olla lopuillaan ja vähän puoli läpällä heiteltiin että mä lähtisin jatkamaan hommaa. No eipä mitään, pyörät pyörimään ja hommat hoitumaan ja kah, ny ois Elsalla asiat siinä mallis, että totta tosiaan toteutan unelmani!! Kyseessä ei ole pelkkä au pairina työskentely vaikka se onkin homman ydin. Perustyöhön siis kuuluu suomenkielen opettaminen perheen lapsille mutta aikaa jää vapaaehtoistyöhön Mogran lastenkodissa ja yhdistyksemme kuvioiden hiomiseen. Tsekkaa nyt linkki Asante – kun haluat auttaa, niin koet valaistuksen. ;)

Näillä siis mennään ja edessä tulee olemaan erikoinen ajanjakso mun elämässä. Jatkan tarinaa sitten kun uni ei paina silmää… Nää mun tekstit tulee tunnetusti olemaan pieniä romaaneja koska olen vallan suulas muija. Muistakaa lukea silti huolella, sillä pistokokeita ja kotitehtäviä on luvassa. Tässä nyt alkuun asiaa, jossa harvalle varmaan on mitään uutta tai ihmeellistä. Lisää ajatuksia Afrikasta ja auttamisesta on luvassa myöhemmin. ;)

Lala salama eli hyvää yötä.

-elsa